11 – Matti Kiviniemen ja Paavo Kuivilan (JP2) muistelmia
Kesto: 6:55
Lukija: Unto Karttunen
MATTI KIVINIEMI
Pitkän koukkauksen jälkeen joukko-osastomme (2./JP2) saapui kohteeseensa ja pääsimme yllättämään saksalaiset Ranuan tiellä Ylimaan eteläpuolella. Alkoi raju taistelu meidän ja saksalaisten välillä. Saksalaisten ylivoiman edessä meidän oli kuitenkin peräännyttävä. Tappiomme olivat raskaat: 10 kaatunutta ja 32 haavoittunutta. Illan hämärtyessä vetäydyimme takaisin suoalueelle ja asetuimme uusiin asemiin.
Iltayö metsäisellä suoalueella oli ihmeellinen …epätodellisen tuntuinen. Pölliristikot suojanamme ja koirien haukunta siellä täällä toi kodin ja siviilielämän mieleen. – Vihollisen konekivääritulta tuli tuutin täydeltä. Lisaksi kranaatteja lensi vaarallisen tarkasti asemiamme kohti. Niinpä vasemmalla puolellani 3–4 metrin päässä ollut jääkäriveli (Nimeä en valitettavasti muista) haavoittui vaikeasti. Hän alkoi voimasanoja käyttäen huutamaan, että tulkaa auttamaan. Juoksin taaksepäin lääkintämiehiä hakemaan. Pian heidät löysinkin. Haavoittuneelle annettiin ensiapu ja lähdettiin kantamaan JSp:lle. Myöhemmin sain tietää, että nuoren sotilaan elämä oli sammunut kesken sairaalamatkan.
Samana yönä kuului tien suunnalta saksalaisten puolelta huutoa. Suomalainen haavoittunut sotilas huusi tasaisin väliajoin: ”Isää… isää…”. Aamulla saksalaisten perääntyessä saavutimme tienvarren, jonne vihollinen oli jättänyt isää huutaneen suomalaissotilaan peitehuovan päälle makaamaan. Hänessä oli vielä elonmerkkejä. Silmät aukinaisina tuijotti meitä, mutta ei kuitenkaan tajunnut läsnäoloamme. Päällisin puolin emme löytäneet haavoittumisjälkiä. Näin jälleen kerran pitkän ja raskaan korpikoukkauksen suorittanut suomalainen sotilas saavutti matkansa pään. Isä ei kuullut poikansa hätää.
PAAVO KUIVILA
Seuraavana paivana 8.10. koukattiin syvemmälle. Kosketus saksalaisiin saatiin nyt lähellä näiden tykistöasemia ja huollon aluetta. Vastassa oli myös vihollisen jalkaväkeä. Edessä oli tosi koetus. Joukkueemme II/1.K eteni ketjussa kohti vihollista. Kersantti Lehti, joka oli ollut jo talvisodassa ja jota joukkueessa kutsuttiin Isäksi, otti johdon: ”Pojat, tehdään rynnäkkö ja ajetaan sakut helvettiin! Tuletteko perässä, jos Isä menee edellä?” ”Kyllä tullaan!” huusi joku. Noustiin rynnäkköön ankarasti karjuen. Konepistoolit soittivat pitkiä sarjoja vihollisen pitämiseksi matalana. Huuto ja muu meteli oli hirmuinen. Saksalaiset jättivät asemansa! Pitkälle he eivät kuitenkaan vetäytyneet: uusi järjestetty puolustus ja tiheä tuliverkko olivat vastassa heti heidän teltta-alueensa tuntumassa.
Kersantti Lehti kaatui heti ja hänen oikealla puolellaan hyökännyt alikersantti Hirvonen haavoittui. Tie oli aivan edessä – näkyi useita autoja ja sakuja aivan kuhisemalla. Tuli oli kuitenkin liian ankara ja hyökkäys pysähtyi siihen.
Sitten tilanne muuttui kokonaan: saksalaiset aloittivat kranaatinheittimien tukeman vastaiskun. Kasikranaatit lensivät asemiimme ja sakut tulivat ankarasti huutaen päälle. Oikealla oli hakattua murrokkoa. Jääkäri Kaartinen yritti seisaaltaan konepistoolilla ampuen torjua päälle tulevia saksalaisia. Kovinkaan yritys ei kuitenkaan auttanut: meidän oli nyt vuorostaan annettava periksi. Juoksimme taaksepäin sakemannien pinkoessa karjuen perässä. Kranaatteja tippui sekaamme. Minulta sirpale leikkasi pohjan irti oikean jalan saappaasta, mutta jalka säilyi ehjänä. Kuuma sirpale vain hiukan kirveli nahkaa.
Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti. Meiltä jäi kahakassa vangiksi jääkäri Korjus, joka kuitenkin vapautui jo seuraavana päivänä. Kävi nimittäin niin, että kun Korjusta oltiin kuljettamassa Rovaniemelle, kapteeni Peiposen 2.K katkaisi tien, teki vartiomiehen vaarattomaksi ja vapautti Korjuksen. Saksalaisten raju hyökkäys eteni aina pataljoonan komentopaikalle saakka. Eräässä vaiheessa he saivat haltuunsa radion, joka kuitenkin otettiin kapteeni Paimelan johdolla takaisin.
Lähde: Kaakinen, Heikki: Herrasmiessotaa (s. 112–113)